Eero Peltosen matkassa seminaarissa ja bussiretkellä

Lauantaina olin elämäni ensimmäistä kertaa kirkossa pidetyssä seminaarissa. Kyseessä oli Vuokin kirkko, ja aiheenamme ”Monen heinän helpehestä, kipehille voitehiksi – kansanlääkintää ja luonnonhoitoa Vienan reitin varrella.”

Seminaarin aihe oli läheinen, kun olen itsekin parantavasta perinteestä ja kansanlääkinnästä luennoinut. Hienon luentokokonaisuuden joukosta nostan esiin kirjailija Esko Piipon kiehtovan esitelmän Heikki Meriläisen elämäntarinasta. Meriläinen oppi kirjoittamaan vaimonsa opissa vasta 25-vuotiaana, mutta suotuisten kohtaamisten ja palavan intonsa myötä Meriläinen keräsi Vienan Karjalasta suuren määrän erilaisia taikoja ja loitsuja. Piipon kertoman mukaan taiat olivat Lönnrotilta, Europaeukselta ja muilta jääneet tallentamatta.

Toinen itselleni runonlaulajuuteni myötä kovin kiinnostava luento tuli etäyhteyden päästä. Siinä Oulun yliopiston filosofian tohtori Ilmari Leppihalme kertoi jo edesmenneen kirjailija Anu Kaipaisen julkaisemattomasta ja hetken jo kadonneeksi luullusta käsikirjoituksesta, joka kertoi vienankarjalaisesta runonlaulajasta Anni Lehtosesta. Nyt Ilmari on saanut suvun siunauksen kirjan julkaisuun. Kirja täydentää Anu Kaipaisen runonlaulajia käsittelevän trilogian, jonka aiemmat osat ovat Poimisin heliät hiekat (Larin Paraske) ja Kuin on pitkät pilven rannat (Mateli Kuivalatar).

Oli myös kunnia tutustua Elias Lönnrot -seuran puheenjohtajaan Lasse Lyytikäiseen ja kuulla hänen tarinoitaan Lönnrotin elämästä, matkoista sekä Lönnrotin pohdintoja kansanterveydestä ja -lääkinnästä. Päivän päätteeksi Vuokin viimeinen pappi, rovasti Helge Itkonen puhui koskettavasti kokemuksistaan hengen ja läsnäolon lääkitsevästä vaikutuksesta. Hän kertoi myös, miten seurakunta halusi luopua kirkosta ja päätti lopulta lahjoittaa sen kyläläisille. Helge arveli, ettei maassamme vastaavia ”ihmisten kirkkoja” ole.

Sunnuntaina hyppäsimme heti aamusta bussiin ja lähdimme tutustumaan Vienan reittiin sekä Suomen puolen vienalaiskyliin eli Kuivajärveen, Hietajärveen ja Rimminkylään. Ajoimme Raatteentien ohi ja näimme vaikuttavan muistomerkin; noin 17000 kiveä vieri vieressä muistuttamassa sodan uhreista.

Jossain vaiheessa nousimme bussista ja suuntasimme Elias Lönnrotin aikanaan kulkemaa polkua pitkin kohti Särkänpolvea. Vienan reitti ry on ansiokkaasti kunnostanut polkua ja nyt sitä on mahdollista kulkea 27 kilometrin matka aina rajavyöhykkeelle saakka. Tihkusateessa meille riitti 1,5 kilometrin kulku metsän läpi, pitkin pitkospuita ja lopuksi nousu särkälle. Siellä meitä odotti Vienan reitti ry:n viime vuonna pystyttämä Matkamiehen risti.

Särkän uljaissa ruskan värjäämissä maisemissa yhdistyksen varapuheenjohtaja Marja Kynkäänniemi piti matkamiehen risteistä mielenkiintoisen luennon. Minnuu pyydettin laulamaan ja niinpä lauloimme yhteislauluna Taivas on sininen ja valkoinen ja vuorolauluna Kultapyörätammen. Laulettiin joka oksalle omena, omenalle kultapyörä ja kultapyörälle käkönen. Laulettiin kultaa valumaan käen suusta ja leuoilta hopeaa. Laulun myötä halusin toivottaa onnea ja menestystä Vienan reitille.

Särkän juurella osa käväisi vielä tutkimassa yhdistyksen pyöröpölleistä tekemän ladon, jossa kelpaa vaikka yötä pötkötellä.

Lounaan söimme vanhalla Viiangin rajavartioston kämpällä, jota ylläpitää nykyään majatalo Korpipaussi. Kesällä ollessani tuolla Vienan reitillä esiintymässä majoituin samassa paikassa. Ja pääsinpä rantasaunaankin.

Seuraava etappi oli Kuivajärven tsasouna, johon minua oli pyydetty oppaaksi yhdessä retkemme aikana asiantuntevasti vienalaiskylistä tarinoineen suomussalmelaisen Alpo Rissasen kanssa. Kerroimme tsasounan tyylistä, ikonostaasin rakenteesta ja ortodoksisesta traditiosta. Tykkäsin todella paljon Martta Neiglick-Platonovin tsasounaan maalaamista ikoneista. Martta oli maamme ensimmäisiä maalareita, jotka palasivat Bysantin henkevään ja väriloisteiseen ikoniperinteeseen.

Sopivan hetken tullen mie lauloin Salmin pitäjästä olevan karjalankielisen Makaa pieni blatentsaine -laulun, jossa äiti antaa pienokaiselleen lahjaksi suojaavan ikonin, pyhän oprazan, lapsen sydämeen kätkettäväksi.

Kyläläiset ottivat puheeksi Onttoni Miihkalin laatiman Kuivajärven vesien laulun, jonka kuivajärveläinen nuori nainen Maija Saavinen lauloi tsasounan apulaispiispa Paavalin vihkiessä tsasounan 29.6.1958. Näin Maija lauloi:

”Kuivajärven vesien laulun kätkyhyöni kuulen, sitä lauluks muamoni mairien unissani luulen. Kuivajärven vesien laulu mieholah minut soattau, ilot, itut, surut, murehet ualtoihis kattau. Kuivajärven vesien laulun hautahani kuulen, sitä mousot Luojani lauluks taivahaisen luulen.”

Reissumme viimeinen kohde oli Rimmin kylä. Nousin muiden mukana bussista tietämättä Rimmista juuri mitään. Hämmästykseni oli suuri, kun edessä siinsi vanha pihapiiri, jonka oikeassa laidassa seisoi upea harmaahirsinen rakennus.

Olin kyllä kuullut Rimmin Uljaskasta, mutta hän oli minulle yhtä myyttinen hahmo kuin vaikkapa Teppana Jänis, Uhtuan Shemeikka tai Joensuun Elli. Hämmästykseni olikin suuri, kun joku kertoi, että edessämme näkyvä kaunis pihapiiri päätaloineen, savusaunoineen, aittoineen ja navettoineen oli ollut aikanaan Rimmin Uljaskan maatila. Talo oli ollut välillä pois suvun omistuksesta, mutta nyt jälleen suvun hallussa ja matkailukäytössä.

Talon emäntä Pirjo Kyllönen ilmestyi portaille ja alkoi kertoa elävästi Uljaskan talon ja Rimmin kylän tarinaa, ja siinä sitä riittikin kertomista. Kuuntelin lumoutuneena tarinoita evakkoajoista, läheisestä kultakaltiosta (lähde) ja elämästä rajan pinnassa; miten Rimpi oli ollut portti Vienaan runonkerääjille ja muille matkalaisille.

Talvisodassa kylän talot poltettiin. Yksi kylän isännistä oli mukana toteuttamassa operaatiota. Hän sanoi muille, että hoitaa viimeisen talon polton. Se oli hänen omansa. Niinpä isäntä pisti talon uunin palamaan ja sulki pellit, jolloin talo näytti olevan tulessa. Niin pirtti säästyi ja kyläläiset evakosta palattuaan pitivät sitä majapaikkanaan, kunnes saivat uudet pirtit pystyyn.

Katkeraa kylänväelle oli, että valtiolta sai avustusta vain, jos talot rakennettiin jälleenrakennusta koskevan yleisen ohjeistuksen mukaan. Poikkeuksia ei tehty, ja niin vienankarjalainen rakennustyyli häipyi lähes kokonaan Rimmiltä, Kuivajärveltä ja Hietajärveltä. Miulle oli yllättävä tieto, että Suomussalmella ja Kuhmossa valtakunnanraja on pysynyt paikallaan jo vuodesta 1595 lähtien.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Kun emäntä kertoi, että juuri tästä talosta Akseli Gallen-Kallela oli löytänyt esikuvansa Väinämöiselle, niin koin tulleeni perinteentutkijan ja runonlaulajan paratiisiin. Vastaava haltioittava kokemus oli, kun viime vappuna vierailin Lönnrotin petäjällä Kiteen Kesälahdella. Tuon mahtavan männyn juurella kerrotaan Elias Lönnrotin haastatelleen ensimmäistä kohtaamaansa runonlaulajaa Juhana Kainulaista.

Mutta takaisin Rimmin Uljaskaan! Uljaska eli Eljas Ahtonen oli henkilö, joka sai kunnian toimia mallina, kun kansallistaiteilijamme Akseli Gallen-Kallela tarvitsi Väinämöisen hahmoa Aino-triptyykkiinsä. Niin Uljaska antoi kasvot Väinämöiselle ja sai näin suuren roolin Kalevalan kuvamaailmassa. Muuten Uljaska eleli tavallista elämää; viljeli, metsästi ja kalasti. Kerrotaan kuitenkin, että Uljaska olisi pystynyt veren seisauttamaan.

Myöhemmin kreivi Louis Sparre ikuisti Uljaskan piirroksiinsa ja Samuli Paulaharju valokuviinsa. Sekä Gallen-Kallela että Sparre yöpyivät häämatkallaan Uljaskan Pirtissä. Myös Elias Lönnrot kulki Rimminkylän halki matkoillaan Vienaan. Laitan tähän valokuvieni joukkoon Gallen-Kallelan maalauksen ja Paulaharjun valokuvan Uljaskasta.

Huikeiden tarinoiden päätteeksi pääsimme taloon sisälle kahvittelemaan. Ja jälleen olin lumoutunut. Pirtissä oli vanha kiuas eli irtokivista tehty kiviuuni. Katosta roikkui karhuntalja, jossa oli pään etupuoli ja jalat kynsineen tallella. Nurkassa oli karjalaiseen tapaan ikoni, jonka päällä pyhäinen pyyhe, käspaikka. Ja seiniä kiersi upea ikoninäyttely.

Hetken ikoneita tutkittuani huomasin, että niillä oli kaksi tekijää. Toinen oli Helena Kinnunen ja toinen Leila Huotari, johon olen saanut ilon tutustua ollessani monta monituista kertaa Heinäveden Valamon talkoolaisena. Sekä Leila että Helena olivat maalanneet ikoneja myös puulankuille, ja tuokin havainto toi miulle lämpimät luostarimuistot. Huomasin heti, että ikonipohjat olivat tutunoloisia. Niissä näkyi toisen Valamon ystäväni Risto Hännisen tuttu käden jälki. Risto kunnostaa ikonipohjia ja tekee jakkaroita luostarin päärakennuksen vuonna 2012 tulipalossa palamatta jääneistä hirsistä.

Ja hyväksi lopuksi onnea Vienan reitti ry uuden uutukaisen Polku-kirjan julkaisusta! Ja lämmin kiitos Vienan reitti ry:n pj Paavo Keränen, varapj Marja Kynkäänniemi, sihteeri/tiedottaja Anne Juntunen, koko yhdistyksen hallitus ja aktiivit sekä kaikki seminaarin ja bussiretken osanottajat ikimuistoisesta ja opettavaisesta viikonlopusta!