Lasse Lyytikäisen puheenvuorossa käsiteltiin Elias Lönnrotin elämäntyötä myös lääkinnän näkökulmasta. Lönnrot valmistui lääkäriksi vuonna 1832 ja hakeutui melko pian sen jälkeen Kajaaniin piirilääkäriksi aikomuksenaan kerätä lääkärin toimen ohella kansanrunoja. Samana vuonna pyysi kirjanpainaja ja kustantaja Johan Christopher Frenckell Lönnrotilta suomenkielistä lääkärikirjaa. Lönnrot valitsi esikuvaksi ruotsalaisen piirilääkärin Carl Nordbladin kirjan Sundhets-Lärobok för Menige Man vuodelta 1827. Lääkärikirjaa varten piti uudistaa ja luoda suomenkielistä lääketieteen sanastoa.
Kolmannen runonkeruumatkansa jälkeen Lönnrot saa apulaislääkärin paikan Oulussa ja tammikuun puolivälissä 1833 hänet nimitetään virkaatekeväksi Kajaanin piirilääkäriksi. Hankalampaan aikaan ei nuori tohtori olisi voinut uuteen toimeen ryhtyä. Edellinen kesä oli ollut kolea ja sateinen, sato huono. Punatauti ja lavantauti nujertavat ihmisiä. Syksyllä hän lähtee tarkastusmatkalle piiriinsä aluksi Suomussalmen kirkolle ja sieltä pappien matkassa Vuokin kylään kinkereille.
Lönnrotin lääketieteen uudissanoista ovat kieleemme jääneet keskeisinä elämään sanat istukka, laskimo, valtimo, kuume, potilas, sairaanhoitaja, tartunta, solu ja tuma, joka tarkoitti siemenen ydintä. Noina vuosina terveyteen liittyvät luonnonfilosofiset spekulaatiot sekä etenkin ajatus, jonka mukaan ihminen itse voi vaikuttaa terveytensä ylläpitämiseen ja sairauksien ehkäisemiseen, saivat jalansijaa. Nämä tekijät olivat valo ja ilma, ruoka ja juoma, työ ja lepo, nukkuminen ja valvominen, ulkoiset ja sisäiset eritteet sekä mielentilan vaihtelut. Lönnrotin työtä lääkärinä kuvaavat hyvin hänen toimintaansa usein liitetyt sanat kuten uutteruus, ihmisrakkaus ja yhteistyön arvostaminen. Samat ominaisuudet sopivat nykylääkärillekin.
Lönnrot oli piirilääkärinä saanut heti havaita, että väestön sairaudet olivat yhteydessä puutteelliseen ja pilaantuneeseen ravintoon. Tuohon aikaan käsitykset ravinnon merkityksestä ihmisen terveydelle olivat vielä varsin selkiintymättömiä. Esimerkiksi kahden yleisen vitamiinien puutteesta aiheutuvan puutostaudin, riisitaudin ja keripukin syyt olivat hämärän peitossa. Tuoreiden kasvisten tärkeyttä ei siihen aikaan tunnettu.
Kansa oli tottunut aikaisemmin taianomaisiin ja näyttäviin hoitoihin, kuten loitsuihin, kuppaukseen, suoneniskuihin ja iilimatoihin. Monista potilaista Lönnrotin suosimat hoidot, kuten ravinnon ja elämäntapojen muuttaminen, hauteet, kääreet ja vesihoidot, tuntuivat liian yksinkertaisilta.
Helena Lonkila alusti otsikolla: Syvällä sydänmassa – kareliaanien etappeja Kainuussa. Esityksen pääteemana oli se, miten kareliaanin matkat kietoutuivat yhteisten reittien, teemojen ja aatevirtausten kimpuiksi ja miten monilla, konkreettisilla etappipaikoilla on paljon yhteisiä merkityksiä muiden aikalaisretkien kanssa. Etappipaikoilla tavattiin väkeviä ja osaavia ihmisiä, merkittiin muistiin ja tallennettiin ainutlaatuista kansanperinnettä ja -tietoa sekä, mikä on kestävän kulttuuriperinnön kannalta tärkeintä, tehtiin havaintoja ihmisen ja ympäristön välisestä suhteesta.
Helenan puhe perustui pitkälti hänen väitöskirjaansa Syvällä sydänmaassa Yrjö Blomstedtin ja Victor Sucksdorffin Kainuu (2016) , jossa Helena toi esille myös Lönnrotin ja Kalevalan merkityksen taiteen ja tieteen matkojen käytännöissä. Luonnonhoidon ja kansanlääkinnän yhteydessä on Helena mukaan tärkeää kiinnittää huomioita siihen, millainen käsitys Lönnrotilla oli sairaudesta. Lauri Honko (2002) on tutkinut Lönnrotin tautikäsitystä. Hän mukaansa Lönnrot edusti ekologistista tautikäsitystä ja hänen ajattelunsa on lähellä modernia medikaaliantropologiaa. Tämän keskeinen idea on se, että sairauden merkitystä ja asemaa on mahdotonta ymmärtää ettei tunneta sen taustalla olevaa kulttuuria ja perinnejärjestelmää. Tässä valossa Lönnrotin kiinnostus kansanomaista tautioppia ja parannustaitoja kohtaan ei ollut pitkien iltojen harrastus vaan itse asiassa kulttuurista vuorovaikutusta. Menettely oli keino ymmärtää ihmisen ja ympäristön (luonnon) moninaista sosiokulttuurista vuorovaikusta. Lopuksi Helena tähdensi, että tähän samaan tähtäsivät taiteen ja tieteen matkalaiset.
Piia Rantala-Korhonen puhui Oulu2026- kulttuuriohjelmasta ja Arctic Food Lab- ohjelmakokonaisuudesta. Lainaus nettisivuilta https://oulu2026.eu/arcticfoodlab/
– Pohjoisen Suomen lyhyt mutta intensiivinen kesä kypsyttää paikallisen keittiömme raaka-aineet. Arctic Food Lab on ohjelmakokonaisuus, joka tuo esiin Euroopan kulttuuripääkaupunki Oulun ja pohjoisen Suomen taivaan alla kasvaneiden raaka-aineiden ja arktisissa oloissa syntyneen ruoka-perinteen ainutlaatuisuutta. Haluamme tarjota paikallisille ja kansainvälisille vieraille Arctic Food Lab -elämyksiä, joita ei voi kokea missään muualla.
– Arctic Food Lab kokoaa yhteen Oulun seudun gastronomian ja ruokakulttuurin toimijoita, juhlistaa pohjoista ruokaa ja gastronomiaa. Ruoka ei ole vain ravintoa, sen avulla tuotetaan elämyksiä ja osoitetaan vieraanvaraisuutta. Arctic Food Lab luo mielikuvia puhtaasta arktisesta luonnosta ja siellä kasvaneista raaka-aineista, jotka jalostetaan paikallisella osaamisella korkeatasoisiksi tuotteiksi ja palveluiksi. Lähiruoka tukee kestävää kehitystä ja ilmastotavoitteiden toteutumista.