Pohjois-Suomen katovuodet 1860-luvulla ajoivat ihmisiä kotiseudultaan etsimään elantoa muualta. Moni päätyi Muurmannin rannikolle tai Ryssänrannalle, niin kuin suomalaiset usein nimittivät aluetta, joka ulottui Norjan rajalta Kuolanlahden itäpuolelle asti. Norjalaisten käyttivät tästä samasta 400 kilometriä pitkästä Jäämeren ranta-alueesta nimitystä Muurmannin ranta (Murmankysten). Muurmannin rannikko on sittemmin vakiintunut myös suomalaisten käyttöön. Rannikon uudisasukkaat tulivat pääosin Kuusamosta, Kiannalta, Kemistä ja Sodankylästä.
Aineellisen elannon lisäksi siirtolaiset kaipasivat myös henkistä ravintoa. Kuolajärven (Sallan) kirkkoherra Johan Fredrik Thauvón (1828–1918) sai muutaman Jäämeren rannalla kalastamassa olleen seurakuntalaisensa kautta huolta herättävän viestin Kuolan suomalaisten kirkollisista oloista. Oletettavasti Thauvónilla oli jo entuudestaan tietoa siitä, että Muurmannin rannikolla ylipäätään oli suomalaisasutusta, sillä Yrjö Koskinen eli Georg Zacharias Forsman oli vuonna 1868 kirjoittanut perustamaansa Kirjalliseen Kuukausilehteen artikkelisarjan Jäämeren rannan suomalaisista. Thauvón innokkaana suomen kielen ja kirjallisuuden[1] ystävänä arvatenkin seurasi fennomaani Koskisen kirjoittelua. Joka tapauksessa Thauvón huolestui siitä, että maanmiehet olivat täysin ilman sielunhoitajaa. Hän anoi ja sai luvan toimittaa papin tehtäviä noin 300 Muurmannin suomalaisen keskuudessa.
Suomen senaatti myönsi kirkkoherra Thauvónille apurahaa kaikkiaan viiteen virkamatkaan, jotka hän teki vuosina 1870, 1871, 1872, 1873 ja 1874. Ensimmäisellä matkallaan hän kävi alkuvuodesta 1870, jolloin hän toimi vielä Kuolajärven kirkkoherrana. Thauvón sai opastusta retkeään varten tuttavaltaan ja aiemmin alueella liikkuneelta Elias Lönnrotilta. Kokemuksistaan ja vaikutelmistaan Thauvón julkaisi Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1870) seikkaperäisen kuvauksen Matkamuistelmia Venäjän Lapista. Seuraavat matkat Thauvón teki Puolangalta, jossa hän toimi kirkkoherrana vuosina 1870–1876. Matkoista on saatavilla tietoa Kuopion tuomiokapitulille lähetetyistä virallisista raporteista sekä yksityisistä kirjeistä, joita säilytetään Kansallisarkiston Helsingin ja Oulun toimipaikoissa.
Kesän 1871 matkan Kuolan niemimaalle Thauvón teki Pudasjärven pitäjän Jaurakkajärven ja Korennon (joka oli kestikievaripaikka Oulun ja Kuusamon välisen maantien varrella) sekä Kuusamon ja Sallan kautta. Kolmena seuraavana vuonna hän sen sijaan kulki Jäämeren rannalle Suomussalmen Vuokin reittiä pitkin Vienan Karjalaan, ensin rajan yli Vuokkiniemeen ja sieltä Jyvälahden, Jyskyjärven ja Paanajärven kautta Vienan Kemiin, josta jatkettiin Solovetskiin ja Arkangeliin. Arkangelista matka eteni laivalla Muurmannin ja Ruijan rannikolle. Vuosien 1872 ja 1873 matkoilla oli mukana myös kirkkoherran tytär Sally (1855–1927). Kotiin Puolangalle palattiin Kuolan, Imandranjärven, Kantalahden, Knäsöin ja Kuusamon kautta. Tarkastelen tässä Vuokin Vienan reitin kautta tehtyjä matkoja (1872, 1873, 1874).
Puolangan pappilasta Vuokin halki Vienan Kemiin
Suomussalmen Vuokin reitin kautta kulkeneiden matkojen ensimmäinen etappi Puolangalta tultaessa oli Alanteen talo. Vienaan johdattavan vesireitin alussa Alanne oli niin Karjalan puolelle menijöiden kuin sieltä tulijoiden suosima pysähdyspaikka. Vuoden 1874 matkallaan kirkkoherra Thauvón lähettää ensimmäisen kirjeen (26.6.1874) tyttärelleen Sallylle Puolangan pappilaan jo Alanteelta. Hän toteaa siinä, että matka oli mennyt kohtuullisen hyvin lukuun ottamatta muutamia laiskoja kyytimiehiä, jotka olivat koetelleet kärsivällisyyttä. Tärkein asia oli kuitenkin se, että kirkkoherra oli unohtanut pöydälleen kaksi Uuraan Ludvig Bergströmille osoitettua kirjettä, jotka hän pyytää Sallya lähettämään Vuoreijaan Martin Olsenille ja Martin Olsenia toimittamaan kirjeet veljellen Karabellaan[2] eteenpäin välitettäviksi. Uurassa ollessaan Thauvón majoittui Ludvig Bergströmin talossa. Thauvónilla samoin kuin muilla papeilla myöhemmin oli tapana ilmoittaa etukäteen tulostaan.
Seuraava kirjeissä mainittu etappi oli Vuokkiniemi. Kesällä 1872 kirkkoherra Thauvón lähti 17-vuotiaan tyttärensä Sallyn kanssa matkaan juhannuksen jälkeen. Heinäkuun 2. päivä he saapuivat Vuokkiniemeen, jossa he tapasivat kansanrunouden kerääjä Axel August Boreniuksen kumppaneineen. Borenius oli matkatoverinsa Aksel Bernerin kanssa saapunut Vuokkiniemeen Kivijärven, Latvajärven ja Venehjärven kautta. Kolmantena seurueeseen kuulunut Arvid Genetz oli mennyt Kivijärveltä suoraan Vuokkiniemeen.
Vuokkiniemestä matkaajat lähettivät erään kulkumiehen mukana kirjeitä kotipuoleen. Borenius antoi välitettäväksi Morgonbladetiin (19.7.1972) kirjoituksen siihen astisesta matkastaan. Hän kuvaa siinä, miten he Bernerin ja Genetzinkanssa saapuivat Vuokkijärveä pitkin Torniojärven rantaan, ”Tornion kaupunkiin”, ja sieltä edelleen Hyryn kautta Kivijärvelle, miten he Vuokkiniemessä tapasivat Thauvónit ja miten kirkkoherran ja hänen tyttärensä tapaaminen oli ”iloinen yllätys”.
Borenius lähetti samaisen kulkumiehen mukana kirjeen myös Puolangan kunnankirjuri Jaakko Aspille ja kehotti tätä keräämään Latvajärveltä tulleen Pankron runoja. Niitä piti tallentaa, koska Boreniukselle oli mainittu, että Latvajärven kuuluisin laulaja ei ollut suinkaan Miihkali Perttunen vaan Pankro. Borenius ei kuitenkaan tavannut Pankroa Latvajärvellä, koska tämän sanottiin olevan Puolangalla työnhaussa. Pankro oli hyvä lampaannahkojen muokkaaja, eikä hänellä muuta rikkautta tiettävästi ollut kuin raudat, joilla hän nahkoja pehmitteli. Pankrosta kerrottiin vielä, että hän oli hyvin perso viinalle: minkä tienasi, sen joi.
Myös Sallyn läheinen ystävä Isa Asp kertoo kirjeessään (15.7.1872) Sallylle, kuinka hänen isänsä oli saanut Vuokkiniemestä maisteri Boreniukselta kirjeen, jossa tämä houkuttelee Jaakko Aspia kirjoittamaan muistiin ”venäläiseltä” Pankrolta runoja. Isa oli hyvin innostunut Boreniuksen pyynnöstä, varsinkin kun isä oli luvannut ottaa hänet mukaan Askanmäelle kuuntelemaan Pankroa. Pankro oli kuitenkin mennyt jo Kiannalle, ja sittemmin Kiannan nimismies I. Saksa oli tallentanut latvajärveläisen runoja. Isa kertoo vielä kirjeessään salaperäisesti olevansa iloinen siitä, että hän tunsi Boreniuksen ja että hänellä oli ollut ”pieni seikkailu” tämän kanssa höyrylaivalla. Sallyn sydänystävän Isa Aspin elämäntarina oli surullinen: Isa kuoli vain 19-vuotiaana Jyväskylässä marraskuussa 1872. Sally tapasi ystävänsä viimeisen kerran pari päivää ennen Jäämeren rannalle lähtöään.
Vuokkiniemestä matka jatkui vesiteitse Vienan Kemiin. Joskus taival saattoi olla hyvinkin vaikea ja aikaa vievä. Johan Fredrik Thauvón kirjoittaa kotiväelle Arkangelista 10.7.1874, että matka Puolangalta Kemiin Jyvälahden ja Paanajärven kautta kesti viikon, koska vettä ja rakeita satoi niin, että vaatteita ja muita tavaroita täytyi kuivattaa niin Paanajärvellä kuin Kemissäkin. Lisäksi Thauvónin piti hoitaa papillisia tehtäviä. Jyvälahdessa ja Jyskyjärvellä oli ehtoollisella kävijöitä, ja Paanajärvellä hän siunasi vainajan hautaan.
Solovetskista Arkangeliin
Vienan Kemistä matkaa jatkettiin laivalla Solovetskiin. Thauvón kirjoittaa kotiväelle Arkangelista 10.7.1874, että Solovetskissa hän kävi Sekirnaja-vuoren kirkkoa katsomassa. Hän kehui Sekirnajalle johtavaa tietä kauniiksi. Laivalla Arkangeliin Thauvón kertoo yllätyksekseen tavanneensa kaksi hyvin pukeutunutta herraa, jotka puhuivat ruotsia. Herrat olivat maistereita Uddevallasta, ja he olivat tehneet huvimatkan höyrylaivalla Lontoon kautta Arkangeliin, josta käsin he vierailivat Solovetskissa.
Sally Thauvón kertoo kirjeessään heinäkuulta 1873 sisarelleen Jennylle, että matka Solovetskista Arkangeliin sujui erinomaisen hyvin. Sää oli sangen kaunis, ja heillä oli matkaseurana todella rakastettava venäläinen herrasväki, jonka kanssa he eivät tosin voineet viestiä muuta kuin ”silmien kielellä” ja hymyjen kera, mutta kaikki sujui kuitenkin hyvin. Pariskunta tarjosi Sallylle appelsiineja ja Sally puolestaan heille pähkinöitä.
Arkangelissa majoituspaikkana oli aina Hansenien talo Solombalan kaupunginosassa. Solombala sijaitsee saarella jokisuistossa, ja siellä on Arkangelin satama, kun taas varsinainen Arkangelin kaupunki on hieman ylempänä Vienajoen rannalla. Oululainen lehtimies A. V. Ervasti kirjoittaa teoksessaan Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879 Hansenien talosta seuraavasti: ”Sen omistaja oli nuori norjalainen nimeltä Hansen, joka naimisen kautta oli tullut talon isännäksi. Itse hän ei kuitenkaan täällä asunut, vaan eli vaimonsa kanssa varsinaisessa kaupungissa, jossa piti saksalaista klubia, ja hoidatti taloansa Solombalassa vanhemmalla veljellänsä ja äidillänsä, joka vuosi takaperin oli Norjasta muuttanut lastensa luo Vienaan[3]. Taloa nimitettiin muhkeasti kyllä ’hotelliksi’ (gotel Gansen), joka kuitenkin rakennuksen pienuuteen ja vanhuuteen katsoen tuntui pikemmin korunimeltä.”
Sally kertoo kirjeessään sisarelleen Jennylle, miten Hansenit olivat iloisia nähdessään taas hänet ja isänsä ja miten hän oli ystävystynyt neiti Mathilda Wagnerin kanssa. Mathilda oli nuoren rouva Hansenin sisko. Sally piti myöhemminkin yhteyttä Hanseneihin ja Wagnereihin, mikä ilmenee siitä, että isä välittää kirjeessään Arkangelista (10.7.1874) rouva Wagnerin terveiset: tämä oli kovin ilahtunut Sallyn kirjeestä. Lisäksi osoittautui, että rouvan tytär oli kotiopettajana Kajaanissa ja että tytär sai 15 ruplaa kuukaudessa palkkaa ja ilmaisen ylläpidon. Kirjeestä ei selviä, oliko kyseessä nimenomaan Mathilda-tytär, Sallyn ystävä, vai hänen siskonsa. Isä kertoo myös uutisena, että nuorelle rouva Hansenille oli syntynyt poika.
Hansenin ja Wagnerin perheiden lisäksi Thauvón kertoo muistakin Arkangelissa tapaamistaan henkilöistä. Virallinen tervehdyskäynti kuvernöörin luona oli maininnan arvoinen. Tulkkina oli ollut venäjää, saksaa ja ruotsia taitava herra Guhl, joka oli julkinen notaari ja kelloseppä. Norjan konsuli, ”mukava ihminen”, oli osoittanut ystävällisyyttään Thauvóille, ja tämä oli usein vieraillut konsulin luona. Thauvón oli tavannut myös suomalaisen pastori Backmanin, jonka suomenkielistä saarnaa hän oli menossa kuuntelemaan saksalaiseen kirkkoon. Kirkkoherra kertoo myös pitäneensä ruotsiksi raamattutunnin Maimaksassa[4] olevalla aluksella norjalaisille merimiehille, joita Arkangelissa oli paljon. Edelleen hän kertoo olevansa tyytyväinen, että oli tavannut muutamia norjalaisia kapteeneja, jotka olivat hurskaita, rakastivat vilpittömästi jumalansanaa ja pitivät omalle väelle hartaushetkiä. Myös Rovaniemeltä kotoisin olleen vaatturimestari Thomas Murron Thauvón oli oppinut tuntemaan. Heillä oli yhteisiä tuttavia Torniossa, jossa Thauvón oli toiminut alakoulun rehtorina ennen pappisuraansa.
Thauvónin matkatoverina kesällä 1874 oli pastori Paterson, jonka taustasta kirkkoherra ei kerro ja josta en ole toistaiseksi löytänyt tarkempia tietoja. Paterson vaikuttaa olleen hyvin originelli ihminen. Thauvón kertoo kirjeissään Sallylle ja muulle kotiväelle, miten Paterson oli pitänyt saarnoja, joita olivat myötäilleet innokkaat tanssilliset eleet käsillä ja jaloilla. Hänen puhujantaitojaan oli kiitelty suosionosoituksin. Arkangelissa Paterson asui ja söi ilmaiseksi jollain englantilaisella laivalla, koska hän oli käyttänyt kaikki rahansa jo Solovetskin luostarissa, mutta hän oli pitänyt saarnoja ja saanut säästettyä sen verran rahaa, että pääsi jatkamaan matkaa. Patersonin takia Thauvón oli aiemmin muuttanut matkasuunnitelmaa, mitä hän sittemmin hieman katkerasti katui. ”Ei voi mitään, onni on parempi seuraavalla kerralla”, hän toteaa kirjeessään Sallylle.
Arkangelista Muurmannin rannikolle
Arkangelista Jäämeren rannikolle seilattiin höyrylaivoilla. Säännöllinen laivaliikenne tällä välillä oli avattu vuonna 1871. Matkustaminen ei aina sujunut suunnitelmien mukaan, koska laivoja piti niiden viivästymisen takia odotella joskus pitkäänkin. Kahtena vuonna (1873 ja 1874) haaksirikot aiheuttivat huolta ja muutoksia Thauvónin matkustussuunnitelmiin.
Kesällä 1873 Thauvón oli jo Kemissä saanut huolestuttavan tiedon siitä, että venäläinen höyrylaiva Aleksei, joka oli parina edellisenä vuonna kulkenut Arkangelin ja Norjan väliä, oli 16. kesäkuuta kärsinyt haaksirikon Turjan rannikolla. Kaikeksi onneksi Thauvónien saavuttua Arkangeliin norjalainen rahtilaiva Olaf Trygvason oli valmiiksi lastattuna lähdössä Lontooseen, ja kapteeni Kielland otti heidät mukaan laivaan. Sally kertoo kirjeessään Jennylle, että hänellä oli oma hieno hytti ja mukava, valoisa salonki hytin vieressä. Matka oli kestänyt viisi vuorokautta, ja pahaksi onnekseen Sally oli ollut merisairas. Vuoden 1874 matkallaan kirkkoherra Thauvón joutui Arkangelissa Patersonin kanssa odottamaan höyrylaivaa kahdeksan vuorokautta. Virallisessa matkakertomuksessa (23.9.1874) Thauvón kirjoittaa, että venäläisten Katšalov ja Pomor[5] -höyrylaivojen jouduttua onnettomuuden takia etsimään norjalaisia satamia korjausta varten hänen täytyi odottaa höyrylaiva Karlin tuloa Arkangeliin.
Muurmannin rannikolla Thauvón toimitti papillisia tehtäviään Uuravuonon pohjukassa sijaitsevassa Uurassa, Keskisaarennon Pummangin kylässä ja Kalastajasaarennon[6] Kervannossa ja Vaitolahdessa. Sally asui isän matkojen aikana Karabellassa. Hän kertoo kirjeessään (13.8.1872) Jennylle, että Karabellassa on mukava olla, sillä Olsenin herrasväki on hyvin kiltti häntä kohtaan ja hän saa olla kuin kotona, mutta ei se kuitenkaan ole samanlaista kuin hänen oikeassa kodissaan, jonne hän ikävöi. Ja pian, kun isä tulee, Sally saa tietää, milloin he palaavat Puolangalle. Ajankuluksi Sally kertoo kiipeilevänsä kallioilla. Kun isä hoiti työtehtäviään, tytär oleskeli myös Vuoreijan pappilassa, jossa oli ilmeisesti enemmän hänen ikäistään seuraa, sillä Sally kirjoittaa, että hän oli ollut muiden nuorten kanssa retkellä ja kisaillut ja tanssinut siellä yömyöhään.
Karabellassa Sally kävi usein kaupassa makeisostoksilla. Pietarin rikkaimpiin kauppiaisiin kuulunut tanskalainen Hans Jessen Pallisen oli perustanut vuonna 1869 Karabellaan kauppa-aseman, jossa hän ei tosin itse koskaan käynyt, vaan norjalainen Olsen toimi hänen asiamiehenään. Olsen oli myös Thauvónien majapaikan isäntä. Sally kirjoittaa, että Jennynkin, herkkusuun, pitäisi olla Karabellassa ja päästä nauttimaan kaupan sveitsiläisistä rusinoista, viikunoista ja rintasokerista.
Kauppa-asemaa ja sen tarjontaa kuvailee myös venäläinen kirjailija Vasili Nemirovitš-Dantšenko, joka matkusti heinäkuussa 1873 Muurmannin rannalla samaan aikaan kuin Thauvónitkin. Hän kertoo teoksessaan Strana holoda (”Kylmän maa”, 1877), että kaupassa oli myytävänä kaikkea kengistä ja vaatteista ruoka- ja kalastustarpeisiin. Kaupan toisessa kerroksessa oli Olsenin asunto ja rakennuksen ympärillä aittoja kalan säilytystä varten sekä erikseen vielä kauppa-aseman takana turveaitta, johon varastoitiin traania Pietariin ja Hampuriin vietäväksi. Lähistöllä neljän virstan päässä oli Pallisenin perustama suuri kalanjalostuslaitos, jossa turskanrasvaa uutettiin lääkinnälliseen käyttöön norjalaisen mallin mukaan[7].
Thauvónit valitsivat Karabellan majoituspaikaksi ihan syystä, sillä paikkaa pidettiin rauhallisena. Arkangelin kuvernementin varamaaherra Aleksandr Podvysotskin matkakertomuksen (1875) mukaan Karabella oli ainutlaatuinen paikka Muurmannin rannikolla viihtyisyytensä takia: siellä oli hyväkuntoiset rakennukset, juoppoutta ei ollut lainkaan ja järjestys ja hiljaisuus vallitsivat. Se oli täydellinen vastakohta läheisen Tsipnavolokin[8] elämänmenolle. Moskovalaisen kauppiaan Vasili Smolinin omistaman, Karabellaa suuremman kauppa-aseman rakennukset olivat viimeistelyä vaille, niiden ympäristössä oli kaikenlaista törkyä ja epäjärjestystä ja lisäksi norjalaisen rommin myynnin takia joka päivä joutui näkemään juopuneiden tappeluja ja muita epämiellyttäviä riitoja.
Karabellan kauppa-asemalla rommi ei aiheuttanut ongelmia, koska Pallisen oli kieltänyt sen myynnin. Tosin huhut kertoivat, että myyntikielto ei aina pitänyt. Ilmeisesti asiamies Olsen ei noudattanut tunnontarkasti esimiehensä käskyä. Rommi aiheutti kuitenkin niin paljon ongelmia siirtokunnissa, että Thauvón joutui asukkaiden pyynnöstä kääntymään Arkangelin maaherran puoleen. Huhtikuussa 1873 hän toimitti Arkangeliin Pummangin, Kervannon, Vaitolahden ja Uuran kyläkokousten päätösehdotukset ”vahingollisen ja kylät tuhoavan” rommikaupan kiellosta[9]. Siirtolaiset turvautuivat Thauvónin apuun vuosia myöhemminkin, kun tuli vaikeuksia. Esimerkiksi kervantolainen Herman Takkinen kirjoitti 1886 Thauvónille, tuolloin jo Iin kirkkoherralle, uudisasukkaiden oikeuksia uhkaavasta tilanteesta. Kirkkoherran välitti kirjeen Suomen kenraalikuvernöörille, joka hoiti asian niin, että siirtokuntalaiset olivat tyytyväisiä ratkaisuun.
Viitenä peräkkäisenä vuonna tehtyjen matkojen jälkeen Thauvón oli vielä vuonna 1879 valmis lähtemään suomalaissiirtokuntiin, mutta senaatti ei myöntänyt hänelle rahoitusta. Thauvónin jälkeen Muurmannin rannikon suomalaisten luona vierailivat Pudasjärven kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman (1876), Kuopion lyseon lehtori, pastori Johannes Mustakallio (Schwartzberg) (1882), Muhoksen pastori Algoth Hanell (1884), Kuopion sokeainkoulun opettaja, myöhemmin Inarin kirkkoherra Matti Hinkula (1885, 1886, 1887, 1888) sekä Kuopion lääninvankilan saarnaaja Karl Ruben Jauhiainen (1889). Vuonna 1889 pappien matkat Suomesta Muurmannin rannikon siiirtokuntiin kiellettiin, koska pappeja syytettiin lähetystyön harjoittamisesta. Pietarin evankelis-luterilainen konsistorio päätti lähettää Jäämeren rannikon suomalaisten sielunhoitajiksi Inkerinmaan pappeja, jotka hallitsivat sekä suomen että venäjän kielen. Heidänkin matkansa rahoitettiin Suomen suuriruhtinaskunnan varoista.[10]
Johan Fredrik ja Sally Thauvónin vierailuista Muurmannin rannikolle on jäänyt myös konkreettisia jälkiä. A. V. Ervasti nimittäin kertoo vuoden 1882 matkamuistelmissaan, että Karabellan edustalla olevalla Oneikan luodolla on sileä kivilaatta, joka oli hakattu täyteen nimiä ja vuosilukuja. Vanhimmat merkinnät olivat 1500-luvun lopusta ja uusin oli J. Fr. Thauvón, 1873. Uuravuonon rannalla oleva Sallinvaara on puolestaan nimetty Sallyn mukaan. Myös ihmisten mieleen oli piirtynyt jälkiä pappien, Thauvónin ja Snellmanin, vierailuista, sillä niitä muisteltiin rannikon siirtokunnissa vielä vuosia myöhemmin, mikä ilmenee Johannes Mustakallion kertomuksesta Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882: ”Oli heillä muistissa pappein viime käynnit ja heidän innokkaista kyselemisistänsä olisi outokin ymmärtänyt, että Murmannin rannikon suomalaisille on se juhlia, kun Suomesta lähetetään sinne pappi.”
[1]Thauvónia pidetään Suomussalmen kirjaston perustajana: Vuonna 1850 hänen lahjoittamastaan 25 teoksesta katsotaan kirjaston syntyneen. Myöhemmin kokoelmaa kartutti mm. oululainen kirjakauppias K. E. Barck 30 teoksen lahjoituksella. Thauvónin ansiosta myös Puolangalle perustettiin kirjasto, jota hoiti kunnankirjuri Fredrik Asp, Isan veli. (Werkko K., 1879, 213, 217.)
[2]Karabella oli Kalastajasaarennon koillisosassa Karabellanlahden poukamassa sijaitseva satamapaikka.
[3]Ervasti käyttää Arkangelista myös nimityksiä Viena ja Vienankaupunki.
[4]Maimaksa on Arkangelin kaupunginosa Vienajoen alajuoksulla Solombalan läheisyydessä.
[5]Erään tiedon mukaan vuonna 1874 Englannista hankittu Pomor-laiva ei ehtinyt olla lainkaan liikenteessä, koska se ei pienitehoisuutensa ja kehnon rakenteensa vuoksi herättänyt vakuutusyhtiöiden luottamusta. https://pastar.ru/index.php?option=com_content&view=article&id=2728:murmanskoe-arokhodstvo&catid=94&Itemid=104
[6]Suomalaiset käyttävät Keski- ja Kalastajasaarennon niemistä usein yhteistä nimitystä Kalastajasaarento.
[7]Nemirovitš-Dantšenko viittaa ilmeisesti Peter Möllerin kalanmaksaöljyyn, jota valmistettiin turskanmaksasta. Apteekkari Möller esitteli vuonna 1854 Norjan rannikolla toimiville kalanmaksaöljyn valmistajille kehittämänsä menetelmän, jossa turskanmaksasta uutetaan öljyä.
[8]Tsipnavolok oli norjalaisten perustama siirtokunta. A. E. Ervasti nimittää Tsipnavolokia Potseikaksi.
[9]Orehova Je. 2022, 102–103. https://rio.ksc.ru/data/documents/trudy_2-2022-all.pdf
[10]Orehova Je. 2022, 100. https://rio.ksc.ru/data/documents/trudy_2-2022-all.pdf
Marja Kynkäänniemi, FT, Oulu
Vienan reitin hallituksen jäsen
Kuvassa Marja Hietajärven perinnetalossa syksyllä 2025