Huomioita J. W. Miesmaan matkamuistelmasta Vienan runomaille
Johan Wilhelm Miesmaa (alun perin Messman) (1859–1917) teki retken Vienan Karjalaan vuonna 1883.
Hän julkaisi matkakertomuksensa vasta vuonna 1910 Uuden Suomettaren laajassa Kalevalan 75-
vuotisjuhlanumerossa (27.2.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/800651). Hän toimi
tuolloin Uusi Suometar -sanomalehden toimittajana ja toimitussihteerinä. Miesmaa viittaa
kirjoituksessaan moniin matkaa myöhempiin tapahtumiin, kuten I. K. Inhan käyntiin Vienassa ja Ilmari
Kiannon Miihkali Perttuselle omistettuun muistokirjoitukseen. Kirjoittaja nimeää tekstinsä
matkamuistelmaksi.
Miesmaa oli kotoisin Oulusta. Hän oli jo koulupoikana päässyt tutustumaan lehtityöhön avustaessaan
Oulun Wiikkosanomia ja Pohjois-Suomea, jonka päätoimittaja oli karelianismin ja heimoaatteen isä A. V.
Ervasti. Ervasti oli käynyt Vienan Karjalassa vuonna 1879, ja hän julkaisi matkakertomuksensa vuoden
1880 Pohjois-Suomi -lehden numeroissa. Mahdollisesti Ervastin matka innosti Miesmaatakin
hakeutumaan Vienan runomaille. Nuori Miesmaa oli myös viettänyt pari kesää Hyrynsalmella ja
Suomussalmella ja viehättynyt näiden salokylien elämästä. Kainuussa hän tutki paikallisia häätapoja. Hän
aavisteli niissä olevan vienalaisia piirteitä samoin kuin niissä lauluissa, joita oli kuullut ”Kajaanin
kihlakunnan sydänmaanpitäjissä” kulkiessaan. Kainuun kokemukset herättivät Miesmaan mielenkiinnon perehtyä syvemmin rajantakaiseen karjalaiseen kulttuuriin. Oma merkityksensä nuoren miehen Viena-
innostukseen oli Hyrynsalmen metsänhoitajalla vapaaherra Gustaf Wredellä.[1]
Miesmaan Vienan-matkan ensisijainen tarkoitus oli päästä tapaamaan Latvajärven kuuluisaa runolaulajaa
Miihkali Perttusta. Kirjoittaja kuvaa hyvin ihanteellisesti kansallisromanttiseen tyyliin retkensä vaikutinta:
Viena on ”sankarien ja laulajien maa, runojen maa” ja Vienassa on ”herkän mielen ja terästyneen muiston
yhteiswoimin säe säkeeltä wiety polwesta polween sen ihanan aaterakenteen sirpaleet, jotka wain
odottiwat sitä suurinta taitajaa, joka ne salwaisi kokoon siksi ihmelinnaksi, jota koko maailma käwisi
imehtimään”. Myös vienalaiset häätavat kiinnostivat nuorta tutkijaa.
Miesmaa kulki Vienaan Vuokin reittiä pitkin kumppaninsa Gustaf Wreden kanssa. Wrede oli aiemmin toiminut metsänhoitajana Raja-Karjalan pitäjissä, ja hän oli innokas Karjalan ystävä ja varsinainen karjalaisen kulttuurin tuntija. Wrede tiedettiin ja tunnettiin Vienassakin. I. K. Inha kertoo, miten kerran Kiimasjärvellä hänelle näytettiin autiota saarta, johon ”’Suomen paroni’(rajan takanakin tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka”.[2] Aatelinen Wrede oli Vaasan läänin kuvernöörin Carl Gustaf Wreden poika ja vankien ystävänä tunnetuksi tulleen Mathilda Wreden veli.
Matkakertomuksesta käy ilmi Hyryn kylän tärkeä merkitys Vienan reitillä kulkijoille. Hyryssä
levähdettiin ja yövyttiin, mutta samalla se oli myös hyvästelyjen ja kohtaamisten paikka. Miesmaa kuvaa
elävästi toisaalta vienalaisten saattajien surumielistä eroa läheisistään ja toisaalta matkatoverinsa hyvin
iloista ja riehakasta hauskanpitoa kohtaamiensa karjalaisten kanssa Hyryn pirtissä.
Hyrystä matkatoverit etenevät nuoren vienalaisen oppaan kanssa rajalle ja siitä edelleen Latvajärvelle.
Kirjoittaja pohtii rajan olemusta: ”Tässäkö se nyt on se waltojen raja? Omituista, alkaa kaswaa umpeen.
Kymmenkunta wuotta ja se on ummessa. Miehenmittaisia jo nuo näreetkin.” Miesmaan ajatukset ja jopa kielelliset ilmaisut rajasta muistuttavat A. V. Ervastin näkemyksiä, joiden mukaan raja oli väärä ja Itä-
Karjala kuului Suomeen. ”Jos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sanotaan, kasvaisi umpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella, ettei koko väli Pohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtä samaa Suomen maata ja kansaa?”[3] Ervastin ajatukset olivat Miesmaalle tuttuja jo Oulun-vuosilta, jolloin hän avusti Pohjois-
Suomi-lehteä.
Matkallaan Miesmaa kirjasi muistiin muutamia itkuvirsiä eli äänellä itkuja. Hän pitää itkutilanteita
Lönnrotin tavoin epämiellyttävinä kokemuksina, joissa itkijä koettelee kuulijan kärsivällisyyttä ja itku on
lopulta ”nopeata, inhottawaa inumista”. Kirjoittajan suhtautuminen äänellä itkuun kertoo hänen
ulkopuolisesta tarkkailija-asemastaan. Hän tutkailee niin sanotusti kansallisella eli tässä tapauksessa suomalaisella katseella vienalaista kulttuuria, ja ehkä hänen on miehenä vaikea ymmärtää pääosin naisten
hallitsemaa itkuperinnettä. Itkuvirret kun eivät olleet mitään pysyvää, ulkoa opittua runoutta, vaan ne
olivat muuttuvia: jokaisessa uudessa tilanteessa syntyi uusia itkuja ja jokainen itku oli ainutlaatuinen.[4]
Vielä lukijalle tiedoksi: Miesmaa käyttää paljon alaviitteitä etenkin selittäessään itkuvirsien sanojen merkityksiä. Erotukseksi hänen selityksistään merkitsen omat huomautukseni nimikirjaimin MKy.
Marja Kynkäänniemi, FT, Oulu
Vienan reitti ry:n jäsen
Lue koko artikkeli>>