Kulttuuripatikoinnin runotyöpajassa tarkasteltiin metsään jääviä jälkiä ja pohdittiin ihmisen suhdetta luontoon. Lähtökohtana oli ajatus, että metsä ei ole koskematon, vaan siihen jää suuria ja pieniä jälkiä – hakkuita, ojia, polkuja ja askelten painaumia. Samalla muistutettiin, että jokainen kulkija on osa samaa ketjua.

Työpajan aikana kuljettiin metsässä havainnoiden, millaisia jälkiä ihminen oli jättänyt ympäristöön ja millaisen jäljen jokainen itse jättää. Osallistujat kirjoittivat matkan varrella 1–3 riviä havainnoistaan. Jäljet saattoivat olla konkreettisia, kuten kanto, polku tai roska, tai lähes huomaamattomia – ääni, katse tai kulumisen merkki. Teksteissä näkyivät myös jälkien ristiriitaiset merkitykset: hyvä tai huono, tarpeellinen tai turha.

Yksittäisistä havainnoista muodostui yhteinen, elävä runo metsän jäljistä.

Elävä runo – Metsän jäljet

Metsolan kannel ja heiluhäntä. Musiikista jää metsään sointuja. Talvella ne pakastuvat erimuotoisiksi huurteisiksi, keväällä sulavat, liittyvät osaksi tuulen huminaa ja veden solinaa.

Isäni oli metsuri, kaatoi puun. Oliko pakko? Oli. Osti minulle kumpparit. Puusta jäi kanto, kumppareista jalanjäljet.

Syntisen laavulla kuultua – oliko Vienan karjalasta lauluperinnettä myöskin laulussa? Kukkuu, kukkuu, kukkuu. Aina kuullessani käen laulavan haluaisin kuulla perinteen jatkuneen.

Jälkiä metsässä on: metsäautotie, metsäoja, moottorikelkkareitti. Pitkospuut kuluneet, jo esi-esien kenkien kuluttamat. Polku odottaa kulkijaansa. Nainen, mies, lapsi, poro, hirvi – polku. Me, ylös ja alas, tuntemattomaan, sieltä tunnettuun.

Ei se ollut Ruokolahden leijona. Loistavat olivat taide- ja kulttuuriesitykset, ja mahtavat olivat maisemat. Vienan reitillä hiljaista oli. Tulin, koin ja liikutuin.

Pitkospuut, polku, harju. Vilvoittava tuuli kulkijan matkaa siivitti, pitkospuut kuluvat vaeltajan jalkojen alla.

Kulkiko tuossa joku ryökäle? Polulla näkyi iso pökäle. Käytikö sitä pelätä? Kuuluuko ääntä metsästä? Jos polulla toisemme kohtaamme, eri suuntaan me kuljemme. Vihaa koskaan tunne emme, luonnon rauhaa kun rakastamme.

Se polku, jonka alussa on kyltti, Vienan reitti, on pyhä ja peloton, eikä polulla pelätä yötä. Onko kuntosi hyvä tai vain onneton? Vienan reitti kuntosi kiitäen palkitsee.

Tänään nähdä sain Särkän ristin, tunnistankin olevani aika karelianisti. Lailoi siellä tiltaltti, onpa tämä reitti Vienaan meille turisteillekin melkoinen valtti.

Muistoja, muistoja vuosikymmenten ajalta upeasta, kauniista kulttuurimaisemasta. Upea särkkä, hyvä polku. Vesi kuljettaa rauhaa, olen tässä, elän. Tuulen henkäys varpujen yllä, pehmeä neulasmatto polulla. Jälkeni metsässä katoaa tuuleen. Uupunut matkamiehen ristille lepoa saa.

Lempipaikalla – oi mitkä mustikkamättäät! En voi saalista tänne jättää. Kotiin käy tie, sinne ne vien.

Tornion särkällä kaatunutta puunrunkoa majava kovasti halusi. Pesäänsä veisi ja sitä ahneesti kalusi. Liian iso on ja painava, pienemmän rungon otan. En ole tänään kovin ahkera. Hioituin hampain jatkan matkalla, pätkin vielä kuusenlatvan.

Mesiangervo ja riekko, pitkospuut ovat jalan alla kuluneet. Majava läiskäisee hännällään. Varoitus – emme osaa olla hiljaa. Luonto pelästyy läsnäoloamme.

Miten me ihmiset kaikki tuhotaan? Tuuli tuulee ylitsemme. Onko se sama tuuli kuin vuosisatoja sitten? Neulasista on tullut pehmeä matto kävellä.

Hämyinen metsä mua korventaa. En tuiskeessa kuule, kun minua kutsutaan. Sävel kajahtaa metsässä, puunrungot heijastavat äänien melodian. Ihminenkin kietoutuu tuulen ja soinnun pyörteeseen.

Kiitos kaikille upeille kirjoittajille!